Miltei seitsemän kuukautta sitten tämä perhe muutti Suomesta Yhdysvaltoihin. Siihen tarvittiin 270 pahviin ja kuplamuoviin käärittyä pakettia, 40 kuutiollista maallista omaisuutta, kuusi matkalaukkua, yksi myymätön auto ja yksi myyty asunto, paljon kierrätettyä ja lahjoitettua tavaraa, elämän inventointia ja suunnittelua sekä lukuisia puhelinsoittoja ja sähköposteja kummankin maan viranomaisille ja muille tahoille.
Tarvittiin uskallusta ja pelkoja, uteliaisuutta ja kärsivällisyyttä, silmien pyörittelyä ja ihmettelyä, selittelyjä ja perusteluja. Yllytyshulluutta sekä pakottamista. Kirosanoja, avun vastaanottamista, avun pyytämistä ja sen antamista. Suunnitelmallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Siihen tarvittiin myös paljon itkua ja hampaidenkiristystä, unettomia öitä ja väsyneitä päiviä, paperitöitä ja byrokratiaa. Ennen kaikkea kuitenkin uskallusta, rohkeutta, uskallusta ja rohkeutta aavistuksella pähkähulluutta.
Neljään kuukauteen on mahtunut valtava määrä asioita ja tapahtumia, jotta olemme päässeet uudessa maassa asumaan, kouluun ja tarhaan, aloittamaan työt, nostamaan palkkaa, ajamaan autoa, käymään lääkärissä ja opettelemaan uudenlaista arkea. Vaikka Yhdysvallat on länsimainen valtio ja sivistysmaa, ovat asiat täällä hyvin erilaiset kuin Suomessa. Nyt jotenkin jo osaa hahmottaa dollarin arvon ja muistaa kuinka paljon on gallona bensaa tai maitoa. Yksi kuppi on 2,5 desilitraa jauhoa, joten leipomiset sujuvat jo paremmin kunhan vain huomaa ottaa käsiinsä oikean mitan desimitan sijaan. Lääkärissä käydessä Fahrenheitit, tuumat ja unssit eivät sano vielä mitään, ne yksiköt täytyy laskuohjelmalla kääntää.
Eri tahojen kanssa asioidessa joka paikkaan tulee erikseen rekisteröityä, joten samoja tietoja, dokumentteja ja papereita kopioidaan ja lähetetään paikasta toiseen. Koulussa arvioidaan, seurataan, mitataan ja vertaillaan päivittäin ja suoriutumisesta, osaamisesta sekä käytöksestä tulee kotiin numeerinen tieto. Kaupat ovat isoja ja niissä on valtava valikoima elintarvikkeita. Lähes kaikkea saa pakasteena. Maito-osasto on naurettavan pieni verrattuna Prisman valikoimiin ja leipähylly on vielä pienempi. Ison osan päivittäisistä asioinneista voi tehdä auton kanssa drive-in:n ja pick-up:n kautta: kauppaan, apteekkiin, postiin, elokuviin, kahvilaan, ravintoloihin, pesulaan, kirjastoon, vaate-, sisustus-, kodinkone- ym. liikkeisiin jne… Liikenne jyllää ja autoja on paljon. Alkuun tuntui hurjalta lähteä liikkeelle useakaistaisille teille, mutta enää asiaa ei juurikaan mieti. Ajamiseen tottuu ja liikenteeseen tottuu ja väitän, että täällä ajetaan fiksummin kuin Suomessa, fiksummin ainakin kuin Tampereella, missä ei edes, oikeasti, ole ruuhkia.
Pojat aloittivat englannin opiskelunsa vasta täällä. Tokaluokkalainen on tottunut jo koulupäivän ja kouluviikon rytmiin, mutta ei vielä oikein uskalla puhua englantia koulussa. Kotona sitä harjoitellaan paljon Amerikan koulun läksyjen ja verkkokoulun englannin kurssin avulla. Nelivuotias aloitti oman koulu-/tarhapolkunsa vasta noin kuukausi sitten ja eilen ensimmäistä kertaa oli jo höpötellyt opettajalleen englantia. Hän on selvästi rohkeampi ja ennakkoluulottomampi. Kaksivuotias tekee kaiken isoveljiensä perässä ja osaa jo sanoa spontaanisti yksittäisiä sanoja kuten baibai (bye-bye), tänkjuu (thank you), kuunait (good night) ja aiviijuu (I love you). Kotona puhutaan Suomea, mutta opetellaan sen seassa englannin kielen vastikkeita ja välillä me aikuiset tarkoituksella puhumme vain englantia lapsille, jotta tottuvat, oppivat ja rohkaistuvat sitä meidän kanssa puhumaan. Onneksi kirjojen kautta lukutoukat napsivat kuvamuistiin sanoja ihan itsestään, mutta ääntämään ja puhumaan oppii vain puhumalla.
Arki on rankkaa ja toisaalta helppoa. Se on myös väsyttävää ja kuormittavaa. Kolme pientä poikaa ja yhden erityisyys ASD:n, ADHD:n ja aistiherkkyyksien kanssa tekevät meidän elämästä vauhdikkaan, vilkkaan, rutiinihakuisuudestakin riippumatta aika ennakoimattoman ja yllättävän, äänekkään ja meluisan. Raivoisan, impulsiivisen ja temperamenttisen. Sitä se toki oli jo Suomessakin, mutta selvästi muutto, uusi ympäristö, kieli ja kulttuuri tekevät oman bonuksensa kuormaan. Isä on päivät töissä haastavassa tehtävässä ja äiti on kotona hoitamassa pieniä ja laittamassa samalla kotia kuntoon. Illat töiden ja koulun jälkeen ovat lyhyitä eikä juuri muuta ehdi tekemään kuin läksyjä, ruokaa ja iltapuuhat. Viikonloppuisin sitten koitetaan mennä ja käydä muualla, tutustua alueeseen ja lähiympäristöön ja saada uusia kokemuksia.
Oudointa itselle on ollut totutella siihen, että vuodenaikoja ei samalla lailla ole kuin Suomessa. Viime viikkoihin asti kesä on vaan jatkunut ja jatkunut enkä ole neljään kuukauteen käyttänyt sukkia tai lenkkareita vaan on voinut mennä sandaaleilla, shortseilla ja t-paidoilla. Nyt on kosteus alkanut taittumaan ja sitä kautta ilma tuntumaan normaalilta olla ja mennä ja iltaisin sekä aamuisin on ollut jo viileää. On ollut ikävä syksyn värejä, kuulaankirpeää ja raikasta syysilmaa, kuuraisia lehtiä ja rapisevia neulaspolkuja. Luonto täällä on vihreää ja vehreää, mutta lehtipuut eivät vielä vaihda värejään tai pudota lehtiään talvea varten pois. Yksittäisiä keltaisia ja ruskeita löytää, mutta ei siten kuin Suomessa, että voisi kahlata ja sukeltaa lehtikasoihin.
Ajan kuluessa ja vuodenaikojen vaihtuessa hiljalleen alkaa nyt vasta tajuamaan sen, että täällä oikeastaan asutaan. Että me ollaan täällä nyt kaikkine kamoinemme, meillä on koti ja osoite, johon ensimmäiset suomalaiset lehdet jo tulivat perille, että lapset käyvät paikallista koulua ja suomen kieltä opiskellaan verkkokoulun kautta. Että tarhalainen laulaa aakkoslaulunsa englanninkielisin kirjaimin ja että hämä-hämä-häkki onkin itsy-spitsy-spider. Tämä ei olekaan hieman venähtänyt lomamatka, vaikka se siltä edelleen tuntuu.
Arki ja elämä on nimittäin vähän kuin elokuvassa olisi: lähikauppa on Walmart, apteekista saa niitä oransseja lääkepurkkeja, hampurilaisravintoloita on joka puolella, ovenkahvat pitää kiertää ja keittiössä jätemylly rouhii biojätteen viemäriveden sekaan. Postilaatikot ovat hassuja tolppien päällä olevia laatikoita tien reunassa ja Yhdysvaltojen lippuja liehuu joka puolella. Isoja kaupunkeja kortteleineen ja varsinaisine keskustoineen ei ole, vaan kaupat ovat teiden varsilla olevissa kauppakeskuksissa (mall), liikekeskittymissä, kauppa-alueissa. Ei ainakaan tässä osassa Floridaa, vaan liikkeiden, valomainosten ja kylttien jono jatkuu loputtomiin isompaa tietä pitkin ajaessa. Sitten on se maapähkinävoi, juustomakaronit (macaroni and cheese), paahtoleivät, hot dogit, corndogit… Ja materialismi ja arjen hössötys, kun Halloween -koristeet tulivat kauppoihin jo elokuussa ja joulukoristeet syyskuussa.
Vapaaehtoistyöllä ja lahjoituksilla on valtavan iso merkitys ja tarve eikä ravintolasta voi lähteä ilman jättämättä tippiä, sillä isolla osalla väestä palkka koostuu enimmäkseen tai pelkästään tipeistä. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja auttavaisia, alkavat juttelemaan ja kyselevät kuulumisia, varsinkin kun lapsia on matkassa mukana. Puhe on kuitenkin sitä kuuluisaa ”small talkia”, se on maan tapa olla ystävällinen ja kohtelias toista kohtaan. Tosi ystävyyteen käsiksi pääseminen on vaikeaa. Lapsia arvostetaan valtavasti ja heistä pidetään huolta. Koululaisten apuna koulumatkalla ovat tievahdit, joiden ohi ei kukaan mene ilman lupaa ja koulun alueelle, piikkilanka-aitojen toiselle puolelle, ei ole mitään asiaa ilman henkilötodistusta ja vierailijakorttia.
Joka paikkaan kuljetaan autolla, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä on vähän. Lapset viedään ja haetaan koulusta, mukaan pakataan koulureppu sekä lounaskassi. Kaupassa ostokset pakataan miltei yksitellen pieniin muovikasseihin ja paljon elintarvikkeitakin saa yksittäispakattuina ja useaan kertaan muovitettuina. Täällä Floridassa onneksi vihannekset ja hedelmät myydään irrallaan eikä muoviin pakattuina, kuten jossain päin Yhdysvaltoja tehdään. Maantiellä ohitse hurahtaa välillä joku harmaahiuksinen ja huivipäinen iäkkäämpi hippi Harley Davidsonillaan ja pujottelee lava-autojen, urheiluautojen ja henkilöautojen välissä. Toisissa autoissa taas liehuvat jo tulevien presidentinvaalien kannatusliput, niitä näkee myös talojen etupihoilla.
Ennen kaikkea tämä on monien kulttuurien ja kansallisuuksien maa. Jokainen juttukaveri on tähän mennessä tullut tänne jostain, ollut jostain muualta kotoisin, oten siinä mielessä sulaudumme hyvin joukkoon. Jos ei itse ole muuttanut muualta Yhdysvaltoihin, niin vähintään omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat siirtolaisia. On ihan tavallista ja normaalia, että etunimi ja/tai sukunimi on erikoinen ja että puhuu jonkinlaisella aksentilla. Olemme tavanneet ruotsalaisen, ranskalaisen, brasilialaisen, espanjalaisen, aika monta meksikolaista ja kuubalaista, kreikkalaisen, jamaikalaisen, trinidad & tobagolaisen, kanadalaisen, etelä-afrikkalaisen, , venäläisiä, romanialaisia, kroatialaisen, ukrainalaisia. Puolison työpaikan kahvihuoneessa on kokoelma eri maiden lippuja niistä maista, mistä väkeä on tullut tehtaalle töihin. Lippuja on tällä hetkellä noin 45 kappaletta.
Suomi tunnetaan hyvin ja suomalaisia arvostetaan, joten meitä on kohdeltu hyvin. Tiedän, että tässä maassa on paljon rasismia ja syrjintää, luokittelua ja rotuerottelua ennakkoluuloineen ja pelkoineen ja tiedän, että se alueittain ja ajoittain rävähtää päälle aiheuttaen ongelmia ja surullisia tapahtumia. Olen kuitenkin iloinen siitä, että toistaiseksi emme ole sellaiseen törmänneet. Olen iloinen siitä, että lapset saavat koulussa tottua kaikennäköisiin ja -värisiin ihmisiin, eri kieliin ja kulttuureihin ja oppia tulemaan toimeen eri kansallisuuksia edustavien lasten ja opettajien kanssa. Uskon, että se opettaa ennakkoluulottomuutta, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa ja empatiaa ihan eri lailla kuin Suomen koulu ja kulttuuri tekee. Ystävyyteen ja yhdessä tekemiseen ei tarvita edes yhteistä kieltä: tarhalaisen paras kaveri on meksikolainen poika, joka puhuu suomen kieltä puhuvalle pojalle espanjaa ja hyvin sujuvat leikit ja yhteinen kommunikointi yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta.
Aika iso osa muutokseen sopeutumisesta, uuden oppimisesta ja uusien asioiden hyväksymisestä, tähän merentakaisen maan elämään ja ilmastoon tottumisesta on asenteesta ja tahdosta kiinni. Opeteltavaa ja sopeutumista on vielä valtavasti edessä. Olemme vasta laskeneet jalkapohjamme tähän maahan, hipaissut varoen sen pintaa. Vakaa kävely ja juurien kasvattaminen vie vielä paljon aikaa ja vaatii roppakaupalla uusia kokemuksia. Se on vaikeaa ja hankalaa, rankkaa, loppuunkuluttavaakin. Se on oppimista, opiskelua, se on kaiken aloittamista ja rakentamista alusta alkaen uudelleen. Se on kuitenkin elämää ja uuden oppimista, kasvamista maailmaan ja ihmisyyteen, elämän elämistä sellaisena kuin se nyt juuri on.
Kannonnokalla 